Haastattelussa Henriikka Himma
Haastattelimme Sakraaliesseet -paikkasidonnaisen esityksen dramaturgia ja koollekutsujaa Henriikka Himmaa. Sakraaliesseet esitetään Alppilan kirkossa 20.-23.8.2025.
Kuva: JIRINA
Mad House: Sakraaliesseet on paikkasidonnainen esitys Alppilan kirkossa. Rakennus poistuu pian seurakunnan aktiivisesta käytöstä sen rakenteellisten ongelmien (tai vähäisen käytön vuoksi), kuten moni muukin aikalaiskirkko. Kerrotte, että tutkitte kaupunkitilaa ja sitä miten rakennus voi osallistua esitykseen. Mikä on erityistä Alppilan kirkossa ja miten se osallistuu esityksen kirjoittamiseen ja rakentuu osaksi teostanne?
Henriikka Himma: Aloitan arkkitehtuurin suunnasta vastaamisen. Käsittelemme Alppilan kirkkoa yhtenä esimerkkinä modernista kirkkoarkkitehtuurista. Tarkoitamme sillä kirkkorakennuksia, jotka on rakennettu maailman sotien jälkeistä aina 70-luvulle asti. Modernista kirkkoarkkitehtuurista näkyy niiden tehtävä paitsi kirkkoina myös yhteisöjen yhteen tulemisen paikkoina. Tämän esityksen kontekstissa modernien kirkollisten rakennusten keskeisimpiä tehtäviä oli häivyttää arjen ja pyhän välistä eroa.
Esityksemme on paikkasidonnainen ja Alppilan kirkon tilat osallistuvat esitykseemme vahvimpana, kantavana elementtinä, jota vasten muut esityksen ainekset vaikuttavat. Pyrimme tutkimaan kirkon eri tiloja ja tutkimme muun muassa minkälaisia katsojasuhteita, materiaalisuuksia ja esiintyjäntyötä ne ehdottavat. Ylipäänsä arkkitehtuurin pysyvyyden ja näyttämön hetkellisyyden rinnakkaisuus tuottaa ison osan esityksen jännitteestä.
Alppilan kirkko edustaa modernia työkeskusarkkitehtuuria ja sen suunnitteluperiaatteisiin kuului luoda arjen kohtaamispaikkoja Alppilan työväestölle. Sen rakentaminen nähtiin, joidenkin mielestä valitettavana, osana kirkon maallistumisprosessia. Kun kirkot ovat menettäneet eri syiden summana jäseniään, rahat vähenevät ja näitä nuoria mutta peruskorjausikäisiä kirkkoja on suljettu kunnostamisen sijaan – modernistisilla rakennuksilla ei nähdä ajassamme vielä kovinkaan voimakasta suojeluarvoa. Esityksen keinoin tuomme esiin kysymyksen: mitä tapahtuu, kun rakennus, joka ehdottaa pyhän ja arjen yhteyttä, katoaa katukuvasta? Mistä löytyvät rituaalit ja tilat lohdulle arjessamme? Ev.lut Kirkko ei ole kaikille tasavertaisesti avoin paikka, sen sisällä tapahtuu lähimmäisen rakkauden rinnalla rumia ja ulossulkevia asioita ja lisää sellaisia arvoja ylläpitäviä rakennuksia emme tarvitse. Sen sijaan kaupunkitilaamme tarvitaan paikkoja, joissa voimme kollektiivisesti tutkia ja luoda rituaaleja olla kaikkia koskettavien suurten eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Ehkä esityksemme voisi nähdä sellaisen paikan eteisenä.
Kirjoittamani esseeteksti, jonka työryhmän kanssa sovitamme esitykseksi, on kirjoitettu tutkien sitä mitä tarkoittaisi paikkasidonnainen näyttämöessee. Kuten näytelmä, se ehdottaa tietynlaista estetiikkaa ja rytmiä, tilasuhdetta ja kevyesti myös näyttämösuhdetta. Sen kirjoittamisprosessissa olen havainnoinut ja tutkinut Alppilan kirkkoa, seurakuntaa ja kirkosta luopumisprosessia, ja tämä kaikki on asettunut osaksi henkilökohtaista, joskin valikoitua, kirkkorakennushistoriaani. Käyn tätä historiaa läpi tekstissä omaelämänkerrallisella mutta esseistisellä otteella.
MH: Mitä sakraalit tilat tarkoittavat nykyrakentamisessa, kun kaupunkitila jakaantuu yhä enemmän ja enemmän yksityisiin ja kaupallisiin tiloihin? Pyhyys on muotoutunut usein yksityisesti ja yksityiseksi, ja on määritelmiltään valtavan monimuotoista. Kaupunkitilassa näkyy myös monikulttuurisuus ja uskontojen diversiteetti. Miten teoksenne keskustelee kristillisyyden ja kirkkoinstituution kanssa? Tai pyhän kanssa laajemmin?
HH: Evankelisluterilainen kirkkorakennus kantaa massiivisen määrän kollektiivista tietoa, koreografiaa, tulkittuja historioita, ajankohtaisia poliittisia konflikteja, ristiriitoja, yksityisiä ja henkilökohtaisia tarinoita, raskaita rakennusmateriaaleja sekä suhdetta ympäröivään kaupunkitilaan. Muun muassa. Yritämme oleskella niiden kanssa muttemme voi yhdellä teoksella olla suhteessa kaikkeen. Rajaaminen on ollut iso työskentelykysymys ettemme väsähdä esitystä tehdessä.
Kysymys pyhästä on tarkentunut meille ajankulun ja kuoleman äärellä oloon: paikan etsinnästä missä voisimme olla yhdessä muiden ihmisten kanssa miettimässä isoja kysymyksiä ja ehkä myös suremassa tai kokemassa tunnetta jostakin itseä suuremmasta. Kirjoitusprosessiin on minulla vaikuttanut äkillinen henkilökohtainen menetys, jonka kanssa olen kaupunkitiloissa harhaillut… En kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön ja olen kaivannut rituaaleja ja yhteisöä käsittelemään eksistentiaalisia katoavaisuuden kysymyksiä. Miettinyt minne voisin mennä itkeskelemään. Kirkkorakennukset ovat usein tuoneet minulle lohtua. Mutta kirkkoihin mentäessä taas.. No, pyhä on aika ambivalentti käsite, ja se tuntuu katoavan paikoista, joille se on pyhitetty, ja ilmestyvän sinne missä sen ei ajatella asustavan. Vaikka avarat kirkkotilat saavat aikaan samankaltaista huimauksen tunnetta kuin vaikuttavat taide-elämykset, kirkoissa katselen kaikkea sitä mitä ei ole tarkoituksella asetettu katseltavaksi mutta joka on hurjan kiinnostavaa ja humorististakin siellä ankaran ja kohotetun minimalismin ja toisaalta aika fantastisen aineksen keskellä.
MH: Esitys pohjautuu Sakraaliesseet-esseeteokseen. Miten esseemäisyys toimii pohjana tässä esityksessä?
HH: Sakraaliesseet -teos on kaksiosainen: Esseeteos, joka julkaistaan Poesiavihkona ja sitten esitys. Kuten äsken jo mainitsin, julkaistavan Sakraaliesseet -tekstin alaotsikko on paikkasidonnainen näyttämöessee. Vaikka termiä käytän ja tutkin, näyttämöessee on olemukseltaan aika rannaton termi. Sen olemme havainneet harjoitusprosessissa. Jos sovitettava teksti on esseeteos, on iso kysymys sovittaako esseistisen eleen ja jos niin mitä esityselementtejä se koskee? Vai välitämmekö tekstin esseemäisyydessään ja mitä muuta silloin tämä kirkkotila on suhteessa siihen? Tulimme harjoituksiin, kun tekstin kirjoitusprosessi oli vielä kesken, joten nyt me sitä tutkimme. Teksti on vahvasti läsnä esityksen rakentumisessa muttemme tunne vielä kaikkia esityksemme hierarkioita, merkkikieltä ja sääntöjä. Yksi tapa miten työryhmämme koreografi ja toinen esiintyjä Pie Kär näyttämöesseetä sanoitti on että se jatkaa tai kommentoi tekstin ajatusta muilla näyttämöllisillä keinoilla. Nähtäväksi jää onko teksti joku monumentti kaiken virtaavan keskellä vai miten se muuhun näyttämökieleen sekoittuu? Minkä kaiken jättää tekstiksi, mikä muuntuu toisen näyttämövälineen ilmaistavaksi? Se mikä minulle esseen muodossa on ollut olennaista, on avoin vaikuttuminen ja yhdessä ajattelu tai ajattelun jatkaminen tai opponoiminen muiden taideteosten, ajattelijoiden ja kirjojen kanssa. Avoin intertekstuaalisuus ja kirjoitus-/ajatteluprosessin läsnäolo. Tämä intertekstuaalisuus ja kierrättämisen ajatus on ollut läsnä kaikissa esityssuunnittelun osa-alueissa.
