Haastattelussa Remi Vesala ja Rakel Jylhä-Vuorio
showroom #2: hot minds -tapahtuma kutsuu halun, haastamisen ja kriittisen ruumiillisen ajattelun äärelle. Tapahtuman kuraattori Remi Vesala ja tapahtumassa esiintyvä taiteilija Rakel Jylhä-Vuorio avaavat haastattelussa Mad Housen näyttämöllä 7.2.2025 klo 19.00 koettavan tapahtuman teemoja ja taustoja.
Kuva: Jade Kallio
Mad House: Kuratoimasi showroom #1 esitettiin marraskuussa 2023 Mad Housen ohjelmistossa Baltic Circlen kanssa yhteistyössä. Silloin teemana oli queer-kauhu. Miten tämän vuoden showroomin teemana olevat halu, haastaminen ja kriittinen ruumiillinen ajattelu valikoituivat ja miten ne näkyvät teoksissa?
Remi Vesala: Työssäni kuraattorina parasta on mahdollisuus keräillä ja yhdistää ajatuksia ja asioita ennakkoluulottomalla tavalla. Työtäni ohjaa usein jonkinlainen tuntu siitä, että nämä asiat kuuluvat yhteen, mutta en tiedä vielä, miksi. Haluan tavoitella tilaa, jossa ymmärrys ja ei-tietäminen voivat olla olemassa rinnakkain.
Tulevan showroomin teemat muotoutuivat tämän jatkuvan keräilyprosessin aikana, johon kuuluu yhtälailla hämmennystä ja oivallusta. Kaikesta on aina kiittäminen taiteilijoita ja kirjoittajia, joiden ajattelu on johdattanut minua uuden äärelle.
Iltaa suunniteltaessa tartuin ensin autoteoriaan, siis kirjallisuuden lajiin, jossa kirjoittajan oma henkilökohtainen kokemus yhdistyy johonkin laajempaan yhteiskunnalliseen tai yhteisölliseen kokemukseen, ja jota tarkastellaan kriittisesti omasta positiosta ja eletystä ruumiillisesta kokemuksesta käsin. Olen työskennellyt aiheen parissa aiemminkin, esimerkiksi tehdessäni yhdessä kolya kotovin kanssa hänen soolonäyttelyään Louhun.
Samoihin aikoihin luin Sini Silverin poesiavihkoihin suomentamaa Kathy Ackerin “New York City 1979” -tekstiä, joka yhdessä Silverin kirjoittamien jälkisanojen kanssa sai minussa aikaan liikettä. Autoteoria alkoi sellaisenaan kuulostaa teemana kuivalta, kun Ackerin teksteissä oli suoraa himoa, salonkikelvotonta ruumiillisuutta, fragmentaarisuutta, joiden yltäkylläiseen maailmaan halusin syvemmälle. Acker johdatti sekä sotkuisempiin, että tarkempiin kysymyksiin ruumiin suhteesta kirjoittamiseen, ja kirjoittamisen suhteesta elämään.
Myös Rakel Jylhä-Vuorion kanssa käydyt keskustelut sukupuolesta ja elämästä vahvistivat suuntaa, mitkä aiheet juuri nyt tuntuivat tärkeiltä. Rakel puhuu viisaasti ja intohimoisesti (trans)oikeuksista ja mahdollisuudesta niiden uudelleenkuvitteluun.
Kriittinen ruumiillinen ajattelu, se yhdistää kaikkia showroomin taiteilijoita. Halu ja haastaminen ovat sen sivutuotteita, strategioita, visioita, lopulta kaiken ydin.
MH: Kerrot että teemat tihkuvat myös näytön rajojen ulkopuolelle. Mitä tämä tarkoittaa?
RV: showroom on konsepti, jossa yhdistyy sekä liikkuvan kuvan teoksia, että livenä tapahtuvia esityksiä tai interventioita. Tällä kertaa se tarkoittaa kokoelmaa videoteoksia, Rakel Jylhä-Vuorion & Mia Wennerstrandin performanssia, sekä tilassa olevaa kolya kotovin taideteosta. Tihkumisen voi siis ottaa konkreettisesti niin, että katsomme yhdessä kankaalle projisoituja teoksia, mutta teemat jatkuvat myös illan esityksessä ja tilassa.
Eri muotojen yhdistelyn taustalla on toive, että myös videoteosten katselukokemus on sellainen, jossa teos ja yleisö kohtaavat toisensa jaetussa, yhteisessä tilassa. Toisaalta illan teemat tihkuvat parhaimmillaan myös teosten ja toistemme kautta elettyyn elämään – näytön, lavan, ja esitystilan ulkopuolelle.
MH: Onko liian henkilökohtaista kysyä mitä sinun ruumiissasi tapahtuu, kun olet näiden teosten ja niiden teemojen äärellä?
RV: Työni on lähtökohtaisesti aina henkilökohtaista, joten tämä kysymys on varsin relevantti. Kun puhun kriittisestä ruumiillisesta ajattelusta, myös oma suhteeni ruumiiseeni ja transkokemukseen on lähtökohtaisesti tämän ajattelun keskiössä. Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta ei-kriittiseen suhtautumiseen (trans)ruumiiseeni, tai sukupuoleen, sen yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin odotuksiin. Transruumiin olemassaolo on jo itsessään interventio suhteessa moniin normitettuihin tiloihin ja järjestelmiin. Tämän hyväksyminen avaa mahdollisuuden kieltäytyä niistä. Kieltäytyminen voi olla ihanaa, haastaminen herättää sekä halua että halua haastaa lisää.
Ja sitten kun ympärillä on paljon uskomattoman älykkäitä trans- ja queertyyppejä, jotka haluavat samaa! Se herättää ruumiissa innostusta, jaettua voimakasta energiaa – kuumaa ajattelua ja polttavia mieliä.
Kuva: Rakel Jylhä-Vuorio
MH: Kysymys Rakelille: Olet kirjoittanut kriittisesti oikeustieteellisistä rakenteista ja sukupuolen itsemääräämisoikeudesta. showroomiin teet performanssin. Usein puhutaan siitä miten kieli ruumiillistuu meissä, esimerkiksi juuri lakien kautta. Miten kokemuksessasi ruumiilliset aktiot kielellistyvät? Tai mitä ajattelet ruumiillisuuksien kielellistämisestä?
Rakel Jylhä-Vuorio:
Miten kutkuttava ja kimurantti kyssäri, kiitos paljon. Vastaan kysymykseen “mitä ajattelet ruumiillisuuksien kielellistämisestä.” Vastaukseni sisältöön vaikuttaa ratkaisevasti se, minkälaiset normit muodostavat sen viitekehysen, jossa ruumiillisuuksia kielellistetään. Tällanen tarkastelu edellyttää mun mielestä jonkinlaista käsitystä siitä, miten kieli ruumiillistuu meissä, tai toisin sanoen, ruumiillistaa meidät.
Oon siinä määrin Judith Butlerin mädättämä, että ajattelen kielen ruumiillistumista normatiivisena prosessina, joka luo sukupuolitettuja kehoja tunnistettavan (luonnollinen) ja tunnistamattoman (luonnoton) akselilla. Heti alusta alkaen kieli ruumiillistuu heteronormatiivisuuden mukaisesti, mikä käynnistää sukupuolittamisen jatkuvan prosessin. Tää prosessi taas on linjassa binäärisen sukupuolikäsityksen ja anatomisen essentialismin kanssa. Oma ruumiillisuus kielellistyi sanoiksi tämän kieliopin mukaisesti kahteenkymmeneen jonnekin vuoteen saakka.
Toisin sanoen, kieli ruumiillistui ja ruumiillisuus kielellistyi normin mukaisesti:
synnytysklinikka, poikalapsi, Henrik, teinipoika, jäbä, bro, setä, sonni, poikaystävä, poikamies, ihan vaan mies, vuosikurssin isäntä, melkeen lakimies (se gradu on iha just valmis) - ja ai niin, sit tietenkin se yks todella ahdas kaappi, jonka pohjalle joku oli kaivertanut nuo sykkeettömän sanat, joiden pohjalta ruumiillisuutta oli sitten mahdollista kielellistää. En osannu ees kuvitella, että olisin voinu olla vuosikurssin emäntä.
Kieli voi kuitenkin ruumiillistua myös normista nyrjäyttävällä tavalla, antaen sysäyksen ruumiillisuuksien uudelleenkielellistämiselle. Musta ainakin tuli trans kirjojen, kosketuksen, tanssimisen, katseiden, kielareiden ja yhteisön kautta. Enkä millään malttais olla altistumatta kaikille niille muille mahdollisille tavoille, joilla trans voi tarttua. Kontaktien kartoitus:
Trans tarttui – ja tartuttaa - Judith Butlerin, Paul B. Preciadon (tutkijaliitto made me trans), Jules Gill-Petersonin, Paul Schreberin, Susan Strykerin, Hannah Baerin, Marquis Beyn, Eva Haywardin, McKenzie Warkin, Luce deLiren, Jack Halberstamin, ja Kathy Ackerin kautta. Juuri nyt taas trans tuntuu ja kuulostaa vähän erilaiselta kuin eilen Simon(e) van Saarloosin sanojen ansiosta. Jotakin tarttuu taas, vähän niin kuin silloin, kun trans tarttui teknobileissä Tallinnassa. Trans tarttuu herkästi jokaisella työnnöllä.Trans tarttuu Kuopuksen kappaleiden kautta, pus! Trans tarttuu Exploited Bodyn äänimaailmoissa. Trans tarttuu väkivaltaisia rakenteita vastustavan poliittisuuden kautta. Trans tarttuu kaikenlaisten transmielisten ystävien kanssa. Trans tarttuu Trans Library Helsingin sohvalla. Trans tarttuu saunan lauteilta Sweat and Tears -tapahtumassa. Trans tarttuu Queer Dance Groupin tunneilla. Trans tarttuu Transpolitiikka-ryhmän aktivismin kautta. Trans tarttuu pink 187 music -tilin tekstien kautta. Ja lady justice, justitia on mitä aikaansaavimpia tartuttajia, aka Mia Wennerstrand. Kun kieli kulkee märkänä kaikkien näiden kaiteiden kautta, altistun ajatukselle, että transruumiillisuus on rähjäinen relaatio, eikä minuuden omistuksen alaista alkuainetta. Trans on huomenna taas päässyt jonkun muun elimistöön.
Vastaan kysymykseen esittämällä lisää kysymyksiä: Miten transruumiillisuuden uudelleenkielellistäminen muuttaa käsitystämme siitä, keitä olemme ja mitä edustamme, kun vaadimme transoikeuksia? Kenen puoleen kannattaa kääntyä, jos haluaa transoikeuksia? Onko oikeutta olemassaoloon aina tarpeen puolustella, vaatia ja todistella lain edessä? Voiko valtio myöntää oikeuden olla tartuttavimmillaan oleva trans? Onko tällaisen oikeuden vaatiminen ylipäänsä mahdollista, vai onko kyse pikemminkin oikeuksien harjoittamisesta niissä tilanteissa, joissa transruumiillisuutta ei tarvitse kielellistää suhteessa normiin?
Omalla kohdalla transruumiillisuuksien kielellistäminen tuntuu mielekkäältä vasta, kun olen saanut kieltäytyä kaikesta, mikä tahtoo kieltää kaiken mikä voi tehdä elämästä elettävää. Ja mun mielestä Remin praktiikka puhuu tällaisten mahdollisuuksien puolesta.
